lauantai 3. kesäkuuta 2017

Mielikuvituksesta ja rooleista


Peter Banning: What's the deal? Where's the real food?
Tinkerbell: If you can't imagine yourself being Peter Pan, you won't be Peter Pan, now eat up.
Peter Banning: Eat what? There's nothing here. Gandhi ate more than this.


Edellä on dialogi elokuvasta Hook (1991)  jossa aikuinen Peter Pan on palannut Mikä-Mikä-Maahan ja on Kadonneiden poikien luona syömässä. Pöytä on todellisuudessa tyhjä, mutta käyttämällä mielikuvitusta se täyttyy yhtäkkiä herkullisista vihreillä marengeilla koristelluista kermakakuista, juustosarvista, kirsikkapiirakoista ja pehmeästä jäätelöstä.

Peter ei kuitenkaan halua omaksua Peterin roolia. Eikä missään nimessä kuvitella mitään ruokia.. Pyh.

Roolipelaaminen on samanlaista. Varsinkin pöytäroolipelien materiaalista ulottuvuutta ei juurikaan ole ja mielikuvitusta on monessa tilanteessa käytettävä. Olen muun muassa kuvitellut tavallisen olohuoneen sisälle huonomaineisen klubin strobovaloilla ja humalaisen hien hajulla. Nuokkarin peräkammarissa olemme laulaneet kuvitteelliselle Pommu Pompulle ”Paljon onnea vaan!” ja tätä ennen ratsastettu jättimarsuilla. Saman huoneen yläpuolella on kimppuuni hyökännyt epäkuollut haamunainen Witcherin maailmasta. 


Monet roolit, monet tunnetilat

Live-roolipeleihin materiaalisen maailman rakentaminen, eli pelipaikan proppaus, taas kuuluu keskeisesti eikä mielikuvitukselle jää niin paljon tilaa. Hahmoon eläytyminen on keskiössä. Minulle yksi haastavin roolihahmo larpissa on ollut eräänlaisen kontrollifriikin esittäminen. Se oli äärimmäisen väsyttävä rooli, koska en itse ole sellainen ollenkaan ja kaiken hallitseminen ja kaiken tietäminen vaatii aikamoisia voimavaroja. Voimavaroja kaipaisi Peterkin, jotta illuusio rakentuisi.

Peter oli kasvanut isoksi ja hän oli laiska kuvittelemaan asioita.

Maailma oli rakentunut hänelle tietynlaiseksi, eikä siihen kuulunut mielikuvitusleikit. Hän istui kädet puuskassa tyhjän pöydän äärellä. Kadonneet pojat ahmivat innoissaan ja väsymättä suklaamuffinsseja ja kirkkaankeltaista tutisevaa sitruunahyytelöä. Lopulta Peter luovutti ja päätti, että uskoo ruoan olemassaoloon. Silmät kirkastuneina – uuden rinnakkaismaailman sisäistäessään ja välittäjäaineiden juhliessa hekumoituneessa vartalossaan – alkoi ahmia samalla halulla kuin muutkin.

Vartalomme erittää dopamiinia rakastuessamme. Se tekee sitä myös silloin, kun saavutamme tavoitteemme vaikkapa roolipelejä pelaamalla tai urheillessa. Oksitosiinia erittyy, kun kosketamme muita tai kun välitämme ja luotamme heihin. Endorfiini saa alkunsa hymystä ja se purskahtaa piikkiin naurusta ja ilosta! Peter onnistui näkemään ruoat ja koki varmasti omanlaisensa kemiallisen koktailin tässä vaiheessa.

Roolista luopuminen voi olla kivuliasta

Jokainen meistä esittää monenlaisia rooleja omassa arkielämässä ja asettaa arkeen tavoitteita. Kaikki alkaa omaan itseen uskomisesta. "Jos et voi uskotella itsellesi olevasi Peter Pan, et tule olemaan Peter Pan." Sanoo Helinä-keiju Peterille. Erilaisten roolien omaksuminen ja tavoitteiden saavuttaminen voi todenteolla olla välillä haastavaa. Varsinkin silloin, kun itseä ei oikein huvita tai ei vain ole voimavaroja. 

Joskus tekee mieli raivota kuin pikkuinen lapsi sängyssä itkien ja rypeä itsesäälissä. Ne on ne hetket, kun roolini äitinä päättyy äkisti ja minun pitäisi omaksua rooli etä-äitinä. Kun lapsi menee isälle ja tuntuu, että osa olemuksestani kuolee. Pahinta tässä on kai se, ettei kukaan oikein tunnu ymmärtävän sitä riipaisevaa yksinäisyyttä jota tunnen ja niitä itsesäälin hetkiä pyykkituvassa, kun ripustan pieniä sukkia ja pillitän. "Nauti niistä vapauden hetkistä!" En osaa. Ei ole helppoa olla Peter, eikä lopulta ole helppoa luopua Peterinä olemisesta.

Myös pelin jälkeen tulee tyhjyys. Larpin jälkeisestä ontosta tunteesta puhutaan "peldiksenä" tai hieman kritikoidulla "post-larp depression" (PLD*) käsitteellä. Siirryttäessä yhdestä sosiaalisesta maailmasta toiseen luovumme tästä aikaisemmasta ja samalla pelissä nousseiden hormonitasojen (endorfiini, oksitosiini, adrenaliini, serotoniini) muutosten vuoksi tunnemme samaa, kuin jokaisessa laskussa: mieli on hetken maassa ja irti todellisuudesta. Mutta onneksi vain hetken.

Albert Einstein on sanonut, että "mielikuvitus on tärkeämpää kuin tieto". Einstein viittaa tällä siihen, että tietoudella on rajansa, kun taas mielikuvitus on ääretön. Mitäs mieltä siitä olette?


Sonja

*Ei tule sekoittaa oikeaan masennukseen, sillä kyseessä on luonnollinen olotila intensiivisen pelikokemuksen jälkeen. (http://www.larp.fi/index.php/main/larp-sanasto)