Venäjälle

Добрый день!

Tänään Petroskoi! 

До скорой встречи! :)

"Be nice"

kuva:https://www.linkedin.com/pulse/just-nice-diego-vazquez

Darth Vader Hama-helmet tutorial

Lapseni on 16 000 km päässä viettämässä Joulua ja lupasin tehdä hänelle hama-helmistä Darth Vaderin.

Ohjeet on espanjan kieliseltä sivustolta megustahamabeads. Kannattaa googletella mieleisiä malleja, jos hamainnostusta on perheessä.

Hankalinta tässä oli tietenkin viisi harmaan eri sävyä. Minulla oli yhdet hopeiset, yhdet harmaat ja lisäksi pääosin käytössä mustat ja valkoiset helmet. Syvyyttähän nuo muunväriset harmaat olisivat tuohon tuoneet, mutta hama-markkinat täällä rajalla ovat noh... Rajalliset. :)

Sitten tarvitaan neljä neliön mallista hamamuottia. Näitä löytyy ihan marketteja myöten. Fiksu googlaa. Tietenkii.

Kannattaa aina aloittaa akselin keskeltä se ensimmäinen rivi ja siirtyä siitä ulkoreunoille, ettei käy niin kuin minulle. Aloitin tuon oikean puolimmaisen ajatellen, että harmaa rivi jatkuu suoraan, noh. Se olikin riviä lyhyempi korkeussuunnassa. Sovelsin. 

Kaiken kaikkiaan tässä meni kaksi iltaa. Rauhallisesti tehden yhteensä noin kolme tuntia. Luovuus ja kärsivällisyys kasvaa ja kun saa lapset vielä innostumaan tekemään, niin voi itse keskittyä muihin juttuihin.

Seuraavaksi vuorossa silitys. Kahdella pallolla. Ja ensiksi niin, että leivinpaperi on koko tämän taideteoksen päällä. Katso, että hamat hieman leviävät yhteen ja tarttuvat kiinni. Mutta älä silitä liikaa, muuten et saa muottia irtoamaan.

Sitten irrota muotit varovasti ja käännä leivinpaperi vielä silittämättömälle puolelle ja käsittele tämäkin puoli.

Ja Voila!

Ripusta vaikka lamppuun tai sinitarralla seinään. <3

Subjektin katoamisesta

"Martinin kunnianhimoinen tavoite on esittää, kuinka aikaisemmista antropologisista tutkimuksista saataisiin vastamyrkky (antidote) nykyiselle affektiteorialle."

Emily Martinin artikkeli "The potentiality of ethnography and the limits of affect theory" matkasi tulostimeen, kun etsin affektiteoriaan liittyvää kirjallisuutta. Otsikko viittaa kenttätyön potentiaaliin tutkimusmenetelmänä ja affektiteorian rajallisuuteen. Nykyisin vastakkainasettelu on monesti tosinpäin; kenttätyö nähdään rajoitteena ja affektiteoria noususuhdanteessa. Mielestäni parhaimpia pohdintoja ovat kuitenkin olleen ne, jotka pyrkivät yhdistämään molemmat eivätkä yritäkään sulkea toista pois, varsinkaan toisen näkökulman rajallisuuksiin tai puutteisiin vedoten. Tiivistän/käännän artikkelin keskeistä sisältöä seuraavaksi varsin vapaasti ja valikoivasti.

Martinin kunnianhimoinen tavoite on esittää, kuinka aikaisemmista antropologisista tutkimuksista saataisiin vastamyrkky (antidote) nykyiselle affektiteorialle.

Martin kirjoittaa affektiteorian saaneen alkunsa nykyaikaisesta neurotieteestä, jonka perinteisessä luonnontieteellisessä keskiössä on ajatus subjektin kokemuksen hävittämisestä ja uudenlaisen potentiaalisuuden löytämisestä. Martinin mukaan affektiteoria saa alkunsa syvältä ihmisen aivoista: "below the level of conscious intentionality." (Martin 2013) Artikkelin ensimmäinen osa keskittyy tarkastelemaan myöhäisen 1800-luvun subjektin sisällöllistä murrosta psykologiassa; se keskittyy aikaan jolloin puhuttiin ensimmäistä kertaa kokeellisista psykologisista subjekteista. Ihmiskoekaniineista.

1.Kokeellinen subjekti ja introspektiset menetelmät

Leipzigissä, Wundin kokeellisessa laboratoriossa tehdyt ihmiskokeet ja tämän jälkeen vuonna 1898 Cambridgen antropologien suorittama tutkimusretki Torresinsalmen saarille loivat pohjan kritiikille, joka tulisi kohdistumaan kokeelliseen psykologiaan.

Wundt'n kokeisiin osallistuneiden "koesubjektien" mielet pyrittiin yhdenmukaistamaan (standardisoimaan), jotta koeyksilöt kykenisivät tuottamaan haluttua aineistoa julkaisuja varten. Toisin sanoen, kuten Edward Titchener on asian ilmaissut vuonna 1912, tarkoituksena ei ollutkaan, että subjekti kiinnitetään koneeseen, vaan subjektista oli virtuaalisesti tultava itse kone, joka kykenisi automaattiseen introspektioon (Martin 2013, 150).Wundt halusi universaalistaa ihmismielen reaktiot erilaisten stimulanttien kuten värin, valon ja äänen avustuksella. Ajalla oli suuri merkitys näissä kokeissa. Tavoitteena oli, että "jäljelle jäisi jotakin, jonka jokainen ihmismieli jakaisi." ("The generalized mind")

Wundt'n laboratoriossa työskentelevä James Cattell huomasi tahdonvoimalla olevan suuri merkitys tulosten vaihtelevuuteen. Hän suoritti uudenlaisia kokeita ja huomasi, ettei punaisen valon välkkeen ja havainnoin seuraaminen jälkikäteen ollut tyydyttävää eikä tästä voisi johtaa yleismaailmallisia yleistyksiä ihmismielen luonteesta. Hän otti fysiologisemman perspektiivin ja lähti tutkimaan reaktionopeutta ja aivojen muutoksia ärsykkeisiin. Ajat joita hän alkoi tallentamaan olivat aivoissa tapahtumiin prosesseihin eikä introspektiolla ollut enää kokeissa keskeistä roolia.

2. Torresinsalmen saaret

Tutkijat Cambridgen antropologiselta tutkimusmatkalta  Torres Strait saarille vuonna 1898 jatkoivat  Wundt'n jalanjäljissä - eivät Cattell'n. He keskittyivät introspektioon ja ympäristön voimaan vaikuttaa subjektin havainnointiin. Antropologit osallistuivat itse samoihin tutkimuksiin, koska he olettivat universaalin mielen ulottuvuuksien löytämisen ansiosta, että heidänkin olisi mahdollista "ajatella kuin natiivi". Martin yhdistää nämä kaksi ajatusta artikkelissaan: Wundt'n kokeet ja eksperimentit "saman mielen ulottuvuuden omaavista yksilöistä", eli mielen jonkinasteisen universalismin, sekä tutkimusretkelle osallistuneiden antropologien tutkimusmenetelmän, jossa ihmismieliä tai ihmiskokemukset kyetään jollakin tapaa esittämään sellaisiksi, että niiden mielekäs vertaileminen onnistuu. Tiivistettynä ajateltiin, että yhteinen konteksti oli olennainen tuottamaan mielessä asioita, joita kyettiin vertailemaan kokeissa (Martin 2013, 152). Ajateltiin siis, että kun ympäristö muuttuu, mieli muuttuu sen mukaan.

3.Affekti

Martin esittelee kaksi teoreetikkoa, jotka lähestyvät affektiteoriaa erilaisista näkökulmista. Ensimmäinen heistä on Nigel Thrift, jonka määritelmä liittyy poliittiseen ajatteluun. Häntä tiivistäen: "[...] poliittinen päätös  on syntynyt voimista ja intensiteeteistä, jotka jo itsessään ovat esisubjektiivisia." Tätä voi tietenkin laajentaa myös muunlaiseen päätöksentekoon; päätökset, jotka tehdään "hetken mielijohteesta", harvemmin pitävät takanaan mitään järkiperäisiä perusteluja. Eric Shouse mieltää affektin ei-tajunnalliseksi kokemukseksi intensiteetistä; se on hetki ei vielä muodostuneesta tai rakentuneesta potentiaalista. Affekti on tai tapahtuu aina ennen tajuntaa. Francisco Varela, Deleuze ja Guattari, Ruth Leys esitetään artikkelissa affektoituneina teoreetikkoina. Vaikka affektius on oletettavasti määrittelemättömyydessään kiisteltyä, Leys tiivistää kaikkia teoreetikkoja yhdistävät tekijät: "affektit ovat inhumaanisia, esi-subjektiivisia sisäisiä voimia ja intensiteettejä, jotka vaikuttavat ajatuksiimme ja mieltymyksiimme mutta jotka erottuvat samoista."

"affektit ovat inhumaanisia, esi-subjektiivisia sisäisiä voimia ja intensiteettejä jotka vaikuttavat ajatuksiimme ja mieltymyksiimme, mutta jotka erottuvat samoista."

Brian Massumin sanojen mukaan affektit ovat "erittäin ruumiillisia ja autonomisia."Affektit ovat nimeämättömiä tuntemuksia ja aistimuksia, erona esimerkiksi tunteisiin, jotka voidaan nimetä: suru, rakkaus, epätoivo.  Leysin mukaan (2011) affektiteoria nousee kritiikistä, jonka mukaan järjelle ja rationaalisuudelle on annettu liian suuri rooli poliittisessa, eettisessä ja esteettisessä päätöksenteossa. Rationaalisuuden keskeinen rooli on liian kerrokseton ja ruumiiton tapa ajatella päätöksentekoa, joka on paljon moniulotteisempaa. Affektoituneet ajattelijat näkevät subjektin ruumiillisena sekä rajattoman potentiaalin omaavana olemuksena, jonka päätöksenteko ja uskomukset muodostuvat aineettomista, tiedostamattomista sekä affektiivisista intensiteeteistä. Affektit ovat itsenäisiä kielestä. Ne ovat olemassa ennen intentioita, merkityksiä, syitä ja uskomuksia. (Martin 2013, 155) Niitä luonnehtii se, että ne ovat intensiteettejä enemmänkin kuin sisältöjä. Ne ovat ei-semanttisia, ei-lineaarisia, itsenäisiä, vitaalisia, singulaarisia, määrittelemättömiä ja ne häiritsevät kiinteitä, muuttumattomia merkityksiä. (kts. esim. Deleuze, Massumi 2002, 29, Martin 2013.)

3. Etnografian potentiaalisuus ja introspektio

Tässä vaiheessa lopetan artikkelin suoran tiivistämisen, sillä se on mennyt jo aika teoreettiseksi. Martin käyttää kenttätyön puolustamiseen hyvin paljon analyyttisen filosofian edustajaa Ludwig Wittgensteinia. Hän kysyy; "Miksi on olemassa vastustusta ihmisen olemuksen ja tekojen sosiaaliseen ymmärtämiseen? Miksi se kuulostaa monista sietämättömältä?" Palataan Cambridgen tutkimusryhmään.: Rivers, muiden tutkijoiden joukossa kuvitteli, että siirryttäessä yhdestä sosiaalisesta ja fyysisestä ympäristöstä toiseen muokkaudumme myös automaattisesti ihmisinä erilaisiksi. Jos väitetään, että sosiaalinen konteksti jotenkin rajottaisi sitä, mitä tutkitaan, ei se sulje pois niitä kokemuksia, jotka ovat alitajuntaisia, puhumattomia tai kehittymättömiä. (Martin 2013). Löytymättömissä ja määrittelemättömissä asioissa on myös voimakkaita potentiaaleja.Gayle Rubin analysoi vuonna 1975 sex/gender -systeemiä. Se oli hänen mukaansa järjestelmä, jonka avulla yhteiskunta muutti biologisen seksuaalisuuden ihmisaktiivisuuteen liittyväksi. Martinin mukaan tätä samaa ideaa voi verrata affekti/intentionaalisuus järjestelmään, jossa yhteiskunta muuttaa neurologiset prosessit ihmisaktiivisuuden tuotteiksi. Affektit olisivat tällöin ihmisbiologian sosiaalisia vaikutuksia, enemmänkin kuin tuotoksia. Intentionaalisuudet olisivat tässä muistutuksena: Aivojen materiaalisuus ja ne neurologiset vuorovaikutukset jotka yhdessä synnyttävät niitä. Tällä tavoin katseltuna affektit nähtäisiin sosiaalisten prosessien tuotteina, jotka on etäännytetty itse kontekstista. Affektit eivät olisi mikään uusi löydetty, erikoinen entiteetti. Myös sen biologisuus voitaisiin Martinin mukaan kyseenalaistaa.

Martinin mielestä etnografiassa ja kenttätyössä on todellinen potentiaali: kahden erilaisen sosiaalisen mailman mahdollistama ontologisten asetelmien vertailu. Etnografian mielekkyys piilee Martinin mukaan juuri sen tavassa löytää se, mikä voisi olla ajateltu ainutlaatuiseksi kaikessa jokapäiväisessä tavallisuudessaan. Tämä löytyy aina jonkin näkökulman avulla.

Mielestäni Martinin artikkeli oli mielenkiintoinen, tosin paikoin hyvin sekava. Sen alkuperäinen tavoite on hyvin kunnianhimoinen eikä se mielestäni täysin lunasta sitä. Tai ainakin se tekee sen affektiuden turhan yksinkertaisen rajauksen kautta, mikä on sinänsä erikoista, sillä affektiteoriaa käsitellään artikkelissa varsin perinpohjaisesti. Parasta artikkelissa oli omasta mielestäni länsimaisen psykologisen subjektin rakentumisen historiallinen tarkastelu. Miinusta taas affektiteorian liika kiinnittäminen luonnontieteisiin; se on myös paljon muuta.

Emily Martin on antropologian professori New Yorkin yliopistossa. 25 Waverly Place, New York, New York 10003, U.S.A.

Deleuze, Gilles, and Felix Guattari. 1987. A thousand plateaus: capitalism and schizophrenia. Minneapolis: University of Minnesota Press.

Leys, Ruth. 2010. How did fear become a scientific object and what kind of object is it? Representations 110:66–104.

Martin, Emily. 2013. The potentiality of ethnography and the limits of affect theory. Current Anthropology. Vol, 54, sup.7.

Massumi, Brian. 2002. Parables for the virtual: movement, affect, sensation. Durham, NC: Duke University Press.

Kuvat: Mie ite

Amnesia - Scifi larppi

Amnesia oli Joensuussa järjestetty scifi/avaruusmatkailu live-roolipeli, joka pelattiin yhden viikonlopun aikana kahteen kertaan eri porukalla. Minä kuuluin sunnuntain miehistöön ja ajattelin käydä seuraavaksi kokemuksiani vapaamuotoisesti läpi. Yritän kirjoittaa spoilaamatta itse pelin sisältöä, koska se tullaan pelaamaan uudestaan. Keskityn omiin kokemuksiini, tunteisiin ja pelin rakenteeseen. Spoilausalertin annan joka tapauksessa, etten sitten joudu vastuuseen, kun joku tuntee pelin spoilautuneen. :)

Peli oli esitelty locked room -vaikutteiseksi. Tehän tiedätte nämä pakohuonepelit? No, tämä oli samankaltainen, mutta emme etsineet avainta vaan hahmomme olivat menettäneet muistinsa ja tarkoituksena oli pelin aikana selvittää oma identiteetti, sekä identiteetin selviytyessä tietenkin reagoida ympärillä tapahtuviin asioihin aina hahmosta käsin, jota periaatteessa siis ei alussa ollut. Tämä tarjosi paljon peliä, sillä aina kun opit hahmostasi jotain uutta, kenties jotain huonoa, alkoi hahmoon eläytyminen ja luonnekin paremmin muotoutua.

Minä henkilökohtaisesti pidän siitä, että saan valmistautua larppiin kunnolla. Saan hahmon, maailmainfon ja kontaktit. Nyt vähintään. Sitten voin googletella asiat joita en välttämättä ymmärrä, tai voin googlettaa sopivaa vaatetusta ynnä muuta. Tämä peli oli hyvin erilainen. Sain hahmoni sähköpostiin ja pääpuolin sitä oli ehkä 10 riviä. 10 riviä peliohjeita ja muutamia luonteenpiirteitä.

Pukeutumisohjeena Star Trek tai Firefly. (Aika erilaisia). Kaivoin vanhan kulttuurintutkimuksen yliopistohaalarini ja hankin Sinooperista vesiliukoista maalia, jolla sudin sponsorit piiloon. Eli proppautuminen (varustautuminen tai pukeutuminen) oli tähän peliin helpohkoa. Eniten jännitin ja stressasin itse peliä, koska en tiennyt ollenkaan mihin olin ryhtymässä!

Aloitimme pelin heräämällä kryokammioista. Taustalla soi hälytys. Kipu selässä. Katselin ympärilleni epäileväisesti ja liikuin hitaasti. Tunnistin yhdet kasvot. Pulssi oli aika korkea ja kipu sietämätön. Lähestyin tuttua ihmistä, hän ei muistanut minua.

Koska kenellekään meistä ei ollut suoraa sisällöllistä, nimettyä päämäärää pelissä, paitsi selvittää kuka on, alkoi peli yleisellä pälyilyllä ja oman hahmoni kohdalla epäluottamuksella. Aloimme etsimään ympäristöstä vihjeitä. Kuka oli kapteeni?

"Kokeilkaa sormenjälkikoodianne ne jotka muistavat"

"Kuka on pilotti?"

Pikkuhiljaa vihjeitä alkoi sadella. Ne tulivat ruuduille tai niiden avaaminen oli ajastettu kellolla. Joskus ne olivat eri paikkoihin ilmestyviä koodattuja lappuja. Tunnelma oli synkkä. Valojakaan ei juuri ollut. Miehistö paini erilaisten pulmien ja arvoitusten kanssa. Keskustelimme. Olimme selvittäneet kuka oli kapteeni. (Jos minä olisin saanut tietää olevani kapteeni ja vastuussa kaikesta, olisi saattanut tulla stressaavampi peli, onneksi tähän valikoitui varmasti yksilö joka sellasen paineen kesti ja sieti. :) )Minä itse löysin jotain muuta; jotain johon pääsin sisälle. Jostain syystä muut eivät päässeet. Tätä tilannetta avaamaan oli pöydälle jätetty lappu.

Kuljin ympäriinsä. Minuun otettiin yhteyttä, pysäytettiin juttelemaan. Joku väitti tietävänsä kuka olen, mutta hän vaikutti niin uhkaavalta, etten jäänyt kuuntelemaan. Hieman jännitti tässä vaiheessa. Aloin ymmärtämään vihjeiden ansiosta suurempia kokonaisuuksia ja ajatuslankoja oli välillä vaikea pitää kasassa. Hahmoni ei myöskään ollut hyvis. Ilmeeni muutin ja samoin tapani puhua sen mukaiseksi. Jossain vaiheessa meni kuitenkin pokka, sen myönnän, että vähän nauratti. Mutta sille ei voi mitään. Jännityksessä sattuu.

Kerroin aikaisemmin, että tykkään valmistautua peliin hyvin. Tietää nimeni. Ikäni, historian, luonteeni, paikkani ja tavoitteeni. Tällaiseen peliin olen tottunut. Amnesiassa tämä kaikki oli käännetty päälaelleen ja ympäristöstä noukittiin hahmoa mukaan pikkuhiljaa. Vihjeistä. Se oli stressaavaa ja kiinnostavaa samanaikaisesti.

Hahmon sielunelämään sisäänpääseminen pikkuhiljaa in-game, eli pelatessasi, oli jotain mikä oli ajatuksena tosi mielenkiintoinen. Se myös teki pelistä haastavaa. Peli oli hahmoon immersoitumista jatkuvasti ja koko ajan syvemmälle.  Immersion pelimaailmaan kykeni tekemään jo jopa ennen peliä, viimeistään pelin alussa.  Hahmo taas muutti muotoaan jatkuvasti pään sisällä. Aluksi heräsin kryokammiosta haavoittuneena ja kipuilevana raukkana ja minusta kehittyi parissa tunnissa eitykätty, epäilty ja eitoivottu kanssamatkustaja. Ja tämä kaikki minusta riippumattomista syistä. Vain menneisyyteni vuoksi! Ei pelissä tehtyjen tekojen vuoksi vaan niiden asioiden vuoksi, mitä hahmoni oli aikaisemmin tehnyt. Teki mieli sanoa:

"Otetaan time out. Se oli ennen se ja nyt herätessämme, voimme kai aloittaa puhtaalta pöydältä". Eh?

Se ei vaan valitettavasti olisi toiminut.

Jos olisin jaksanut tsempata itseäni, olisi hahmostani saanut vielä paremman. Häikäilemättömyyttä olisin voinut tuoda esille, samoin itsekkyyttä ja omanarvontuntoa. Mutta voimat meni suurimmaksi osaksi aina saapuvan uuden tiedon sisäistämiseen ja omaan missiooni. Improvisaatiolla oli tässä suuri rooli, sillä lapun lukemisen jälkeen reagoinnin piti tapahtua heti. Hurjaa ja jännää.

Erittäin mielenkiintoinen konsepti ja mielestäni hyvin toteutettu peli myös teknisesti. Tila oli puitteet huomioonottaen myös hyvin saatu hyödynnettyä. Ensimmäinen science fiction -pelini. Tulen uudestaankin jos kutsutaan! :)

Kuvat: Arhi Makkonen

Amnesian kotisivut: https://amnesialarp.wordpress.com/

Joensuulaista roolipelausta Facebookissa: Mannun Vartijat