"Martinin kunnianhimoinen tavoite on
esittää, kuinka aikaisemmista antropologisista tutkimuksista saataisiin
vastamyrkky (antidote) nykyiselle affektiteorialle."
Emily Martinin artikkeli "The
potentiality of ethnography and the limits of affect theory" matkasi
tulostimeen, kun etsin affektiteoriaan liittyvää kirjallisuutta.
Otsikko viittaa kenttätyön potentiaaliin tutkimusmenetelmänä ja
affektiteorian rajallisuuteen. Nykyisin vastakkainasettelu on monesti
tosinpäin; kenttätyö nähdään rajoitteena ja affektiteoria noususuhdanteessa.
Mielestäni parhaimpia pohdintoja ovat kuitenkin olleen ne, jotka pyrkivät
yhdistämään molemmat eivätkä yritäkään sulkea toista pois,
varsinkaan toisen näkökulman rajallisuuksiin tai puutteisiin vedoten.
Tiivistän/käännän artikkelin keskeistä sisältöä seuraavaksi varsin vapaasti ja
valikoivasti.
Martinin kunnianhimoinen tavoite on
esittää, kuinka aikaisemmista antropologisista tutkimuksista saataisiin
vastamyrkky (antidote) nykyiselle affektiteorialle.
Martin kirjoittaa affektiteorian
saaneen alkunsa nykyaikaisesta neurotieteestä, jonka perinteisessä
luonnontieteellisessä keskiössä on ajatus subjektin kokemuksen
hävittämisestä ja uudenlaisen potentiaalisuuden löytämisestä. Martinin
mukaan affektiteoria saa alkunsa syvältä ihmisen aivoista: "below the
level of conscious intentionality." (Martin 2013) Artikkelin
ensimmäinen osa keskittyy tarkastelemaan myöhäisen 1800-luvun
subjektin sisällöllistä murrosta psykologiassa; se keskittyy
aikaan jolloin puhuttiin ensimmäistä kertaa kokeellisista
psykologisista subjekteista. Ihmiskoekaniineista.
1.Kokeellinen subjekti ja
introspektiset menetelmät
Leipzigissä, Wundin kokeellisessa
laboratoriossa tehdyt ihmiskokeet ja tämän jälkeen vuonna 1898
Cambridgen antropologien suorittama tutkimusretki Torresinsalmen
saarille loivat pohjan kritiikille, joka tulisi kohdistumaan kokeelliseen
psykologiaan.
Wundt'n kokeisiin osallistuneiden
"koesubjektien" mielet pyrittiin yhdenmukaistamaan
(standardisoimaan), jotta koeyksilöt kykenisivät tuottamaan haluttua
aineistoa julkaisuja varten. Toisin sanoen, kuten Edward Titchener on
asian ilmaissut vuonna 1912, tarkoituksena ei ollutkaan,
että subjekti kiinnitetään koneeseen, vaan subjektista oli virtuaalisesti
tultava itse kone, joka kykenisi automaattiseen introspektioon (Martin
2013, 150).Wundt halusi universaalistaa ihmismielen reaktiot erilaisten
stimulanttien kuten värin, valon ja äänen avustuksella. Ajalla oli suuri
merkitys näissä kokeissa. Tavoitteena oli, että "jäljelle jäisi
jotakin, jonka jokainen ihmismieli jakaisi." ("The generalized
mind")
Wundt'n laboratoriossa työskentelevä
James Cattell huomasi tahdonvoimalla olevan suuri merkitys tulosten
vaihtelevuuteen. Hän suoritti uudenlaisia kokeita ja huomasi, ettei punaisen
valon välkkeen ja havainnoin seuraaminen jälkikäteen ollut tyydyttävää eikä
tästä voisi johtaa yleismaailmallisia yleistyksiä ihmismielen luonteesta. Hän
otti fysiologisemman perspektiivin ja lähti tutkimaan reaktionopeutta ja
aivojen muutoksia ärsykkeisiin. Ajat joita hän alkoi tallentamaan olivat
aivoissa tapahtumiin prosesseihin eikä introspektiolla ollut enää kokeissa
keskeistä roolia.
2. Torresinsalmen saaret
Tutkijat Cambridgen antropologiselta
tutkimusmatkalta Torres Strait saarille vuonna 1898 jatkoivat
Wundt'n jalanjäljissä - eivät Cattell'n. He keskittyivät introspektioon ja
ympäristön voimaan vaikuttaa subjektin havainnointiin. Antropologit osallistuivat
itse samoihin tutkimuksiin, koska he olettivat universaalin mielen
ulottuvuuksien löytämisen ansiosta, että heidänkin olisi
mahdollista "ajatella kuin natiivi". Martin yhdistää nämä kaksi
ajatusta artikkelissaan: Wundt'n kokeet ja eksperimentit "saman mielen
ulottuvuuden omaavista yksilöistä", eli mielen jonkinasteisen
universalismin, sekä tutkimusretkelle osallistuneiden antropologien
tutkimusmenetelmän, jossa ihmismieliä tai ihmiskokemukset kyetään jollakin
tapaa esittämään sellaisiksi, että niiden mielekäs vertaileminen onnistuu.
Tiivistettynä ajateltiin, että yhteinen konteksti oli olennainen
tuottamaan mielessä asioita, joita kyettiin vertailemaan kokeissa (Martin 2013,
152). Ajateltiin siis, että kun ympäristö muuttuu, mieli muuttuu sen
mukaan.
3.Affekti
Martin esittelee kaksi teoreetikkoa,
jotka lähestyvät affektiteoriaa erilaisista näkökulmista. Ensimmäinen heistä on
Nigel Thrift, jonka määritelmä liittyy poliittiseen ajatteluun. Häntä
tiivistäen: "[...] poliittinen päätös on syntynyt voimista
ja intensiteeteistä, jotka jo itsessään ovat esisubjektiivisia." Tätä
voi tietenkin laajentaa myös muunlaiseen päätöksentekoon; päätökset, jotka
tehdään "hetken mielijohteesta", harvemmin pitävät takanaan mitään
järkiperäisiä perusteluja. Eric Shouse mieltää affektin ei-tajunnalliseksi
kokemukseksi intensiteetistä; se on hetki ei vielä muodostuneesta tai
rakentuneesta potentiaalista. Affekti on tai tapahtuu aina ennen
tajuntaa. Francisco Varela, Deleuze ja Guattari, Ruth
Leys esitetään artikkelissa affektoituneina teoreetikkoina. Vaikka
affektius on oletettavasti määrittelemättömyydessään kiisteltyä, Leys
tiivistää kaikkia teoreetikkoja yhdistävät tekijät: "affektit ovat
inhumaanisia, esi-subjektiivisia sisäisiä voimia ja intensiteettejä, jotka
vaikuttavat ajatuksiimme ja mieltymyksiimme mutta jotka erottuvat
samoista."
"affektit ovat
inhumaanisia, esi-subjektiivisia sisäisiä voimia ja intensiteettejä jotka
vaikuttavat ajatuksiimme ja mieltymyksiimme, mutta jotka erottuvat
samoista."
Brian Massumin sanojen mukaan
affektit ovat "erittäin ruumiillisia ja autonomisia."Affektit ovat
nimeämättömiä tuntemuksia ja aistimuksia, erona esimerkiksi tunteisiin,
jotka voidaan nimetä: suru, rakkaus, epätoivo. Leysin mukaan (2011)
affektiteoria nousee kritiikistä, jonka mukaan järjelle ja rationaalisuudelle
on annettu liian suuri rooli poliittisessa, eettisessä ja
esteettisessä päätöksenteossa. Rationaalisuuden keskeinen rooli on liian
kerrokseton ja ruumiiton tapa ajatella päätöksentekoa, joka on paljon
moniulotteisempaa. Affektoituneet ajattelijat näkevät subjektin
ruumiillisena sekä rajattoman potentiaalin omaavana olemuksena, jonka
päätöksenteko ja uskomukset muodostuvat aineettomista, tiedostamattomista
sekä affektiivisista intensiteeteistä. Affektit ovat itsenäisiä kielestä.
Ne ovat olemassa ennen intentioita, merkityksiä, syitä ja uskomuksia.
(Martin 2013, 155) Niitä luonnehtii se, että ne ovat intensiteettejä enemmänkin
kuin sisältöjä. Ne ovat ei-semanttisia, ei-lineaarisia, itsenäisiä, vitaalisia,
singulaarisia, määrittelemättömiä ja ne häiritsevät kiinteitä, muuttumattomia
merkityksiä. (kts. esim. Deleuze, Massumi 2002, 29, Martin 2013.)
3. Etnografian potentiaalisuus ja
introspektio
Tässä vaiheessa lopetan artikkelin
suoran tiivistämisen, sillä se on mennyt jo aika teoreettiseksi. Martin käyttää
kenttätyön puolustamiseen hyvin paljon analyyttisen filosofian edustajaa Ludwig
Wittgensteinia. Hän kysyy; "Miksi on olemassa vastustusta ihmisen olemuksen
ja tekojen sosiaaliseen ymmärtämiseen? Miksi se kuulostaa monista
sietämättömältä?" Palataan Cambridgen tutkimusryhmään.: Rivers, muiden
tutkijoiden joukossa kuvitteli, että siirryttäessä yhdestä sosiaalisesta
ja fyysisestä ympäristöstä toiseen muokkaudumme myös automaattisesti ihmisinä
erilaisiksi. Jos väitetään, että sosiaalinen konteksti jotenkin rajottaisi
sitä, mitä tutkitaan, ei se sulje pois niitä kokemuksia, jotka ovat
alitajuntaisia, puhumattomia tai kehittymättömiä. (Martin 2013). Löytymättömissä
ja määrittelemättömissä asioissa on myös voimakkaita potentiaaleja.Gayle Rubin
analysoi vuonna 1975 sex/gender -systeemiä. Se oli hänen mukaansa järjestelmä,
jonka avulla yhteiskunta muutti biologisen seksuaalisuuden ihmisaktiivisuuteen
liittyväksi. Martinin mukaan tätä samaa ideaa voi verrata
affekti/intentionaalisuus järjestelmään, jossa yhteiskunta muuttaa neurologiset
prosessit ihmisaktiivisuuden tuotteiksi. Affektit olisivat tällöin
ihmisbiologian sosiaalisia vaikutuksia, enemmänkin kuin tuotoksia.
Intentionaalisuudet olisivat tässä muistutuksena: Aivojen materiaalisuus ja ne
neurologiset vuorovaikutukset jotka yhdessä synnyttävät niitä. Tällä tavoin
katseltuna affektit nähtäisiin sosiaalisten prosessien tuotteina, jotka on
etäännytetty itse kontekstista. Affektit eivät olisi mikään uusi löydetty,
erikoinen entiteetti. Myös sen biologisuus voitaisiin Martinin mukaan
kyseenalaistaa.
Martinin mielestä etnografiassa ja
kenttätyössä on todellinen potentiaali: kahden erilaisen sosiaalisen mailman mahdollistama
ontologisten asetelmien vertailu. Etnografian mielekkyys piilee Martinin mukaan
juuri sen tavassa löytää se, mikä voisi olla ajateltu ainutlaatuiseksi kaikessa
jokapäiväisessä tavallisuudessaan. Tämä löytyy aina jonkin näkökulman avulla.
Mielestäni Martinin artikkeli oli
mielenkiintoinen, tosin paikoin hyvin sekava. Sen alkuperäinen tavoite on hyvin
kunnianhimoinen eikä se mielestäni täysin lunasta sitä. Tai ainakin se tekee
sen affektiuden turhan yksinkertaisen rajauksen kautta, mikä on sinänsä
erikoista, sillä affektiteoriaa käsitellään artikkelissa varsin
perinpohjaisesti. Parasta artikkelissa oli omasta mielestäni länsimaisen
psykologisen subjektin rakentumisen historiallinen tarkastelu. Miinusta taas
affektiteorian liika kiinnittäminen luonnontieteisiin; se on myös paljon muuta.
Emily Martin on antropologian professori New
Yorkin yliopistossa. 25 Waverly Place, New York, New York 10003, U.S.A.
Deleuze, Gilles, and Felix Guattari.
1987. A thousand plateaus: capitalism and schizophrenia. Minneapolis:
University of Minnesota Press.
Leys, Ruth. 2010. How did fear
become a scientific object and what kind of object is it? Representations
110:66–104.
Martin, Emily. 2013. The
potentiality of ethnography and the limits of affect theory. Current
Anthropology. Vol, 54, sup.7.
Massumi, Brian. 2002. Parables
for the virtual: movement, affect, sensation. Durham, NC: Duke University
Press.
Kuvat: Mie
ite
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti