Peli oli
esitelty locked room -vaikutteiseksi. Tehän tiedätte nämä
pakohuonepelit? No, tämä oli samankaltainen, mutta emme etsineet avainta vaan
hahmomme olivat menettäneet muistinsa ja tarkoituksena oli pelin aikana
selvittää oma identiteetti, sekä identiteetin selviytyessä tietenkin reagoida
ympärillä tapahtuviin asioihin aina hahmosta käsin, jota periaatteessa siis ei
alussa ollut. Tämä tarjosi paljon peliä, sillä aina kun opit hahmostasi jotain
uutta, kenties jotain huonoa, alkoi hahmoon eläytyminen ja luonnekin
paremmin muotoutua.
Minä
henkilökohtaisesti pidän siitä, että saan valmistautua larppiin kunnolla. Saan
hahmon, maailmainfon ja kontaktit. Nyt vähintään. Sitten voin googletella asiat
joita en välttämättä ymmärrä, tai voin googlettaa sopivaa vaatetusta ynnä
muuta. Tämä peli oli hyvin erilainen. Sain hahmoni sähköpostiin ja pääpuolin
sitä oli ehkä 10 riviä. 10 riviä peliohjeita ja muutamia luonteenpiirteitä.
Pukeutumisohjeena Star Trek tai
Firefly. (Aika erilaisia). Kaivoin vanhan kulttuurintutkimuksen
yliopistohaalarini ja hankin Sinooperista vesiliukoista maalia, jolla sudin
sponsorit piiloon. Eli proppautuminen (varustautuminen tai pukeutuminen) oli
tähän peliin helpohkoa. Eniten jännitin ja stressasin itse peliä, koska en
tiennyt ollenkaan mihin olin ryhtymässä!
Aloitimme pelin heräämällä
kryokammioista. Taustalla soi hälytys. Kipu selässä. Katselin ympärilleni
epäileväisesti ja liikuin hitaasti. Tunnistin yhdet kasvot. Pulssi oli aika
korkea ja kipu sietämätön. Lähestyin tuttua ihmistä, hän ei muistanut minua.
Koska kenellekään meistä ei ollut
suoraa sisällöllistä, nimettyä päämäärää pelissä, paitsi selvittää kuka on,
alkoi peli yleisellä pälyilyllä ja oman hahmoni kohdalla
epäluottamuksella. Aloimme etsimään ympäristöstä vihjeitä. Kuka oli
kapteeni?
"Kokeilkaa sormenjälkikoodianne
ne jotka muistavat"
"Kuka on pilotti?"
Pikkuhiljaa vihjeitä alkoi sadella.
Ne tulivat ruuduille tai niiden avaaminen oli ajastettu kellolla. Joskus
ne olivat eri paikkoihin ilmestyviä koodattuja lappuja. Tunnelma oli
synkkä. Valojakaan ei juuri ollut. Miehistö paini erilaisten pulmien ja
arvoitusten kanssa. Keskustelimme. Olimme selvittäneet kuka oli kapteeni. (Jos
minä olisin saanut tietää olevani kapteeni ja vastuussa kaikesta, olisi
saattanut tulla stressaavampi peli, onneksi tähän valikoitui varmasti yksilö
joka sellasen paineen kesti ja sieti. :) )Minä itse löysin jotain muuta;
jotain johon pääsin sisälle. Jostain syystä muut eivät päässeet. Tätä
tilannetta avaamaan oli pöydälle jätetty lappu.
Kuljin
ympäriinsä. Minuun otettiin yhteyttä, pysäytettiin juttelemaan. Joku väitti
tietävänsä kuka olen, mutta hän vaikutti niin uhkaavalta, etten jäänyt
kuuntelemaan. Hieman jännitti tässä vaiheessa. Aloin ymmärtämään vihjeiden
ansiosta suurempia kokonaisuuksia ja ajatuslankoja oli välillä vaikea pitää
kasassa. Hahmoni ei myöskään ollut hyvis. Ilmeeni muutin ja samoin tapani puhua
sen mukaiseksi. Jossain vaiheessa meni kuitenkin pokka, sen myönnän, että vähän
nauratti. Mutta sille ei voi mitään. Jännityksessä sattuu.
Kerroin aikaisemmin, että tykkään
valmistautua peliin hyvin. Tietää nimeni. Ikäni, historian, luonteeni, paikkani
ja tavoitteeni. Tällaiseen peliin olen tottunut. Amnesiassa tämä kaikki oli
käännetty päälaelleen ja ympäristöstä noukittiin hahmoa mukaan pikkuhiljaa.
Vihjeistä. Se oli stressaavaa ja kiinnostavaa samanaikaisesti.
Hahmon sielunelämään
sisäänpääseminen pikkuhiljaa in-game, eli pelatessasi, oli jotain mikä oli
ajatuksena tosi mielenkiintoinen. Se myös teki pelistä haastavaa. Peli oli
hahmoon immersoitumista jatkuvasti ja koko ajan
syvemmälle. Immersion pelimaailmaan kykeni tekemään jo
jopa ennen peliä, viimeistään pelin alussa. Hahmo taas muutti
muotoaan jatkuvasti pään sisällä. Aluksi heräsin kryokammiosta
haavoittuneena ja kipuilevana raukkana ja minusta kehittyi parissa tunnissa
eitykätty, epäilty ja eitoivottu kanssamatkustaja. Ja tämä kaikki minusta
riippumattomista syistä. Vain menneisyyteni vuoksi! Ei pelissä tehtyjen tekojen
vuoksi vaan niiden asioiden vuoksi, mitä hahmoni oli aikaisemmin
tehnyt. Teki mieli sanoa:
"Otetaan time out. Se
oli ennen se ja nyt herätessämme, voimme kai aloittaa puhtaalta pöydältä".
Eh?
Se ei vaan
valitettavasti olisi toiminut.
Jos olisin jaksanut tsempata itseäni, olisi hahmostani saanut vielä paremman. Häikäilemättömyyttä olisin voinut tuoda esille, samoin itsekkyyttä ja omanarvontuntoa. Mutta voimat meni suurimmaksi osaksi aina saapuvan uuden tiedon sisäistämiseen ja omaan missiooni. Improvisaatiolla oli tässä suuri rooli, sillä lapun lukemisen jälkeen reagoinnin piti tapahtua heti. Hurjaa ja jännää.
Erittäin mielenkiintoinen konsepti ja mielestäni hyvin toteutettu peli myös teknisesti. Tila oli puitteet huomioonottaen myös hyvin saatu hyödynnettyä. Ensimmäinen science fiction -pelini. Tulen uudestaankin jos kutsutaan! :)
Kuvat: Arhi Makkonen
Amnesian kotisivut: https://amnesialarp.wordpress.com/
Joensuulaista roolipelausta Facebookissa: Mannun Vartijat
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti